"Okaerinasaimase, ojô-sama!" eli visiitti Butler Cafe Swallowtailiin

Ta-dai-maa! Selvisin hengissä perille takaisin Suomen kylmyyteen. Nipponissa aurinko paistoi kirkkaasti ja + 20 asteen lämpötila teki mukaan ottamani takit kertaheitolla hyödyttömiksi. Pääkallopaikkanani toimi itäinen Ikebukuro: hotellini sijaitsi parin minuutin matkan päässä Otome Roadista, joka tunnetaan otome-kein ja fujoshien kansoittamista animekaupoista. Itsellenikin tulivat tutuiksi esimerkiksi useat K-booksit, Animate ja Lashinbang (tutkivaa journalismia: K-booksista sai hienoimman point cardin), unohtamatta Sunshine 60 dorilla sijaitsevaa petollista Book-offia, josta voi ostaa hyvälaatuista käytettyä mangaa hintaan 105 jeniä per pokkari.

En ole koskaan käynyt meido- tai muissa teemakahviloissa, joten yhtenä matkan tavoitteena oli päästä nauttimaan tällaisen paikan tunnelmasta. Koska matkakumppanini halusi vältämättä lähteä mukaan, päädyin valitsemaan kohteeksi Ikebukurossa sijaitsevan  Swallowtail-hovimestarikahvilan. Kännykänkäyttö oli paikassa täysin kiellettyä, joten joudutte tyytymään netistä löydettyihin kuviin.

Swallowtail White Rose - vaihtoehtoinen kahvila ilman hovimestareita (:/)

Shitsujikissa Swallowtail on Ikebukurossa sijaitseva hovimestarikahvila, joka on suosittu kaikenikäisten japanilaisnaisten keskuudessa. Suurimpana kohderyhmänä tuntuisi olevan nuoret naiset, eritoten fujoshit. Kahvilan vetonaulana toimivat komeat miestarjoilijat, jotka hoitavat kaiken puolestasi aina teenkaadosta laukunkantamiseen. Jokaisella hovimestarilla on oma tropeensa: löytyy tsundereita, salaperäisiä heppuja, romantikkoja... jokaiselle jotakin. Et kuitenkaan saa itse valita tarjoilijaasi, luultavasti siksi että kaikki työllistyisivät tasapuolisesti, kyseessähän kun ei ole host club. (Sori fanitytöt, ette voi rahdata just sitä Kuroshitsujin Sebastianin näköistä komistusta kotiinne.) Pahimpaan hovimestarikaipuuseen on kuitenkin tarjolla Swallowtail-dvd, jossa pojat laulavat ja esittävät sketsejä, sekä ainakin K-booksissa myytävää Swallowtail-doukkaria.

Hieman huomaamaton sisäänkäynti. 

Vaikka olemme monta kertaa matkalla metroasemalle ohittaneet juuri sen Famimartin, jonka kulmassa Swallowtailin sisäänkäynti sijaitsee, kävelimme juuri ennen varaustamme paikan ohi (puolustuksekseni sanottakoon, että jännitin kamalasti ja kävelyreittini varrella Famimarteja on varmaan viisi). Kahvila on hyvin suosittu, joten varauksen tekeminen etukäteen on suositeltavaa; toimitukseen löytyy hieman vajaavaiset englanninkieliset ohjeet nettisivuilta, mutta itse varaaminen kävi helposti. Vaihtoehtoisesti voi kytätä sisäänkäynnin luota löytyvästä taulusta sen päivän vapaita aikoja, mutta kertaakaan en viikon aikana nähnyt yhtään vapaata aikaa kävellessäni ohi. Alhaalla meitä tervehti komea nuorimies, jolle ilmoitin varauksestamme. Päästyämme yli sukunimeni vaikeudesta ja päätettyämme ruokalistamme kielen, meidät istutettiin kahden nuoren japanilaistytön viereen ovea vastapäätä sijaitseville tuoleille. Hetken päästä meidät kutsuttiin sisään istumaan hienolle sohvalle. Kuuntelin jännittyneenä sisältä kantautuvia ääniä, kunnes ovi avautui ja kaksi tyylikkäästi pukeutunutta miestä kumarsivat meille: "Okaerinasaimase, ojô-sama!"

Kutsu mua 'sellaseks' hovimestariks. Kuva otettu täältä. 

Butler (jonka nimi meni kaikessa alkujännityksessä täydellisesti ohi) esitteli meille footmanimme Kanamen, joka oli pörrötukkainen ja silmälasipäinen komistus. Meillä ei ollut takkeja, joita laittaa naulaan, joten footmanimme johdatuksella kävelimme pitkää käytävää pitkin ruokasaliin, jossa ohi kiiruhtavat footmanit pommittivat meitä okaerinasaimaseilla. Istuuduttuamme pöytäämme (ensimmäistä kertaa elämässäni joku toinen veti tuolin esiin jotta voisin siihen istuutua, Kanameee!!) meille lykättiin mysteerinen kuuma pyyhe, jonka tarkoitus jäi hieman hämäräksi. Kaname kyseli josko olemme ensimmäistä kertaa kahvilassa, ja selitti meille paikan säännöt: teen kaataminen kuuluu hovimestareille ("jotteivat herkät kätenne pala" öhhh...), maitoa ja sokeria saa lisätä itse, mutta paikaltaan ei saa poistua yksin (jottemme eksy O_o), ja aina jos on jotain asiaa, soittakaa kelloa. Meille annettiin ruokalistat, joita saimme tutkia ehkä kymmenisen minuuttia; kiireen voi ymmärtää, koska meille varattu aika oli 'vain' 80 minuuttia ja Japanissahan kukaan tai mikään ei koskaan ole myöhässä.

Suosittelen tutustumaan ja valitsemaan ruokansa jo etukäteen netistä löytyvästä ruokalistasta jos tahtoo jotain tiettyä, jottei käy kuten minulle. Minun piti tilata tämä:

Omnom!  Kuva otettu täältä. 

...mutta pöytään tupsahtikin tämä:

Hupsista!  Kuva otettu täältä.

Noh, mikäs siinä, ruoka oli herkullista kämmähdyksestä huolimatta... mutta puolessa välissä Mont Blancia teki mieli mennä ryystämään viereisen pöydän keitot, koska liikaa makeaa ruokaa. >__< Urheana tyttönä söin kuitenkin lautaseni tyhjäksi, voitte arvatakin etten syönyt pariin tuntiin yhtään mitään. Ruokalistasta löytyy myös suolaisempaa vaihtoehtoa jos skonssit ja voileivät eivät houkuttele, mutta varsinainen päivällinen tarjoillaan vain tiettyinä ajankohtina. Päivällisaikaan ei myöskään tarjoilla teetä ja herkkuja, joten kannattaa tarkistaa sopiva ajankohta netistä ennen kuin varaa ajan. Teetä tuotiin pannu per henkilö ja valikoimaa riitti sivukaupalla: itse valitsin helppokortin ja pyysin Kanamea suosittelemaan jotakin. Tuloksena oli todella hyvänmakuinen, hieman mausteinen tee.

Etualalla meidän pöytämme. Kuva otettu täältä.

Hyvän ruuan ja viktoriaanisen tunnelman lisäksi Swallowtailin valttikorttina toimivat tarjoilijat itse, joiden kanssa voi viehkeästi keskustella vaikkapa säästä. Ongelma: japanin kielen taitoni on tasolla 'ihan ok' (japani 3 -kurssi oli viimeksi käymäni kurssi), Kaname ei osannut englantia ja matkakumppanini ei ymmärtänyt japania. Ja koska Swallowtailissa puhutaan keigoa eli sitä kohteliainta japania, stressasin ennen matkaa miten ihmeessä selviän koko hommasta. Onneksi Kanamella oli sen verran tilannetajua, että tyhmensi jonkin verran puhettaan... ja sain siitä jopa selvää, vaikka hienoimmat keigokiemurat menivätkin aika lailla ohi. Meillä oli monta mukavaa ja lyhyttä keskustelua aina kun Kaname kaatoi teetä tai vettä, tai muuten vain pyöri siinä.

Kun lähdön aika koitti, tulivat butler ja Kaname auttamaan meidät ylös tuoleistamme ja meidät saatettiin takaisin käytävää pitkin. Ulko-ovea ennen oli ahdistava kokovartalopeili, josta sai tutkailla omaa punaista naamaansa ja tarkastaa onhan kaikki nyt varmasti kunnossa. Ovi avattiin, ja varoitettuaan kylmästä ilmasta ja toivottuaan näkevämme meidät taas pian, kolmen miehen kuoro huudahti  "Itterashaimase, ojô-sama!" ja me astuimme takaisin lämpimän Tokion kiireiseen tunnelmaan.

Jos aikaa ja halua riittää, suosittelen ehdottomasti Swallowtailia iltapäivän rentouttavaan teehetkeen. Palvelu on erinomaista: kertaakaan ei osoitettu turhautumista japaniani kohtaan, solkkasipa butler matkakumppanilleni jopa pari fraasia englanniksi kun olimme lähdössä. Japanin kielen perusteiden hallitseminen tekee kokemuksesta hieman tuskattomamman ja olihan Kanamen kanssa kiva jutella. Yllätyksekseni kahvilan ilmapiiri ei ollut ollenkaan vaivaantunut, vaan rauhallinen ja jokseenkin arvokas. Jos hovimestareiden tiirailu ei huvita, Swallowtaililla on Tokiossa myös kaksi sisarkahvilaa, Swallowtail White Rose ja Blue Rose (molemmat sijaitsevat Ikebukurossa). Kävin vahingossa White Rosessa iltapäiväteellä ja kakulla, ja siellä tapahtui matkani ensimmäinen jäätyminen, koska sielläkin palvelijoiksi pukeutuneet kassatytöt solkkaavat keigoa. Kakku oli kuitenkin ihanaa ja hyvää, sainpa jopa kaupanpäälliseksi tsundere-lasinalusen. Seuraava matkani Tokioon ei ole vielä lähelläkään, mutta odotan innolla sitä päivää, kun sisään astuessani kuulen taas toivotuksen "okaerinasaimase, ojô-sama".

Tällaisia herkkuja White Rosessa. 

~Ree