Yksi iso annos kevyttä höttöä, kiitos!

Täällä sitä vain kiireillään ja blogikin on meinannut jäädä hetkeksi unohduksen alle. Tenttipaineiden lisäksi tekemistä tuottaa vähän päälle viikon Japanin matka. \o/ Lähden ensi viikon sunnuntaina Tokioon ensimmäistä kertaa ikinä, ja ennen sitä olisi tarkoitus pakata, tarkistella netistä osoitteita ja karttakuvia ja mitä sieltä pitää ostaa ja missä käydä jajaja... Päivittelen tännekin tärkeimpiä asioita joskus, kun olen saanut itseni takaisin maan pinnalle.

Kiire ei kuitenkaan estä animen katsomista, varsinkin kun uusi puhelin tekee siitä aivan liian helppoa. Stressaavan päivän jälkeen en jaksa keskittyä 2D-hahmojen ihmisuhdetouhuihin ja raastavaan kohtaloon, vaan kaipaan kevyttä ja aivotonta höttöä. Aikoinaan kun bongasin ANN:stä Shirokuma Cafen promokuvat, päätin ettei sarja ole minulle enkä sitä koskaan katso... ja luultavasti ilman tätä syksyä en olisi koskaan katsonutkaan. Mikä siis ajoi minut antamaan Jääkarhukahvilalle mahdollisuuden?

It's a...bear..trap?

Promokuvien perusteella leimasin Shirokuma Cafen lastensarjaksi, koska come on, puhuvia eläimiä? Jääkarhu, joka pitää kahvilaa? Bring in the academy awards! Juoni on yksinkertainen: Jääkarhu pitää kahvilaa, jossa vierailevat esimerkiksi panda, pingviini, laiskiainen, laama ja koala, ihmisiä ja muuta värikästä eläinjoukkoa unohtamatta. Koska sarja on komediallinen slice of life sanan kattavimmassa merkityksessä, ei juonta varsinaisesti ole. Yksi jakso koostuu yleensä kahdesta osasta, joissa eläimet (ja joskus myös ihmiset) tekevät jokapäiväisiä asioita aina kalastusretkistä rakkaudentunnustuksiin. Ei kovin vaikeaa, eihän? Vaikka juonen yksinkertaisuus tekee sarjasta helpon seurata, minulle ei tullut missään vaiheessa olo että katsoisin lasten sarjaa. Jokapäiväiset skenariot ovat yllättävän samaistuttavia: töissä ei ole kiva käydä, rakkauden kohteelle on vaikea tunnustaa tunteitaan... Viritelmä on kuin mistä tahansa sarjasta, ainoana erona toimii eläinten käyttö päähenkilöinä. Sarjasta itsestään kertoo jo paljon se, että olen nauranut ääneen sitä katsoessani useammin kuin kerran, mikä on hyvin harvinaista.

Dream panda vai nightmare fuel?

Sarjan eläinhahmot on toteutettu huvittavasti. Ne ilmentävät lajillensa tyypillisiä piirteitä (panda tykkää bambusta, koala nukkuu suurimman osan päivästä), mutta silti niissä on oma persoonallisuutensa ja hieman inhimillisyyttä. Laaja hahmokaarti takaa sen, että jokaiselle varmasti löytyy oma lempihahmonsa (Pengin-saaan!). Jotkut sarjan hahmot tuodaan paremmin esille kuin toiset, mutta onneksi joitain jaksoja on omistettu muillekin kuin vain päähenkilökolmikko Shirokuma-Pengin-Pandalle. Tässä maailmassa eläimet eivät ole ihmetyksen aihe muualla kuin eläintarhassa, vaan voivat vapaasti ajaa autolla, tehdä töitä ja käydä shoppailemassa. Vaikka sarjasta löytyy ihmishahmojakin, he jäävät valitettavasti paljolti eläinhahmojen varjoon... paitsi ehkä kukkakaupanpitäjä Rinrin. 

Kyllä ne pandat vaan ovat niiiin söpöjä!

Sarjan suurin vetovoima on kuitenkin seiyuukaarti, joka koostuu alan suosituista ammattilaisista aina sivuhenkilöitään myöten. Itse aloin katsoa sarjaa Sakurai Takahiron (Shirokuma) takia (jota olen fanittanut aina Mononoken Kusuriurista saakka). Kun lisätään joukkoon vielä sellaisia nimiä kuten Fukuyama Jun (Panda), Kamiya Hiroshi (Pengin-san), Morikawa Toshiyuki (Panda-mama), Kugimiya Rie (random koulutyttö) tai Noto Mamiko (Oosaki Ayumi), ei voida mennä kauheasti metsään. Kun kaiken lisäksi seiyuut laulavat loppulauluja = instant profit! Ääninäyttely on ennakko-odotukset täyttävän laadukasta, joten tällaisella ääninäyttelijäarmeijalla luulisi rahaa tulevan jo ovista ja ikkunoista. 

"No hehheh kun oon vähän pöhkö! :3"

Virheetön ei Shirokuma Cafeekaan kaikista yrityksistään huolimatta ole. Hahmokehitys on komediagenrelle tyypilliseen tapaan nolla. Juonen käänteet toistavat osittain itseään, ja samat kliseet pyörivät kerta toisensa jälkeen: Pingviiniä ei koskaan kuunnella, Panda on aina yhtä pöhlä ja sanoo jotain tyhmää, ja Shirokuman 'hauskat vitsit' toistuvat joka jaksonpuolikkaassa. Itse en ole edelleenkään japanilaisen kielikomiikan suurimpia ystäviä, ja "tuo on kala - pala - salainen - keltainen" -rakenne aiheuttaa minussa enemmänkin hermostuneita huokauksia kuin naurunremakkaa. Sarjan sisältämä toisto ja tietty rasittavuus syövät jonkin verran katselukokemusta. Esimerkiksi Pandan hahmo on rasittava: lapsellinen, itseriittoinen ja kaikin puolin ärsyttävä. Onneksi sarja keskittyy muihinkin hahmoihin, jolloin Pandan ärsyttävyys laimenee jonkin verran. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin stoppi, enkä pysty katsomaan sinä päivänä enää yhtään jaksoa.

OP 1 ja ainoa kerta koko sarjassa kun Pingviinin silmät näytetään. 

Ensimmäinen alkulaulu, Boku ni invitation, on hauskasti animoitu, ja lauluunkin tottuu useamman kuuntelukerran jälkeen. Toinen alkulaulu, Rough and Laugh, on ihan ok, mutta tuntuu laimealta ensimmäiseen tunnariin verrattuna; lisäksi kertosäkeen kromatiikka on vain huvittavan kuuloista. Loppulaulut ovat sarjan lapsellisin puoli: ne ovat joukko hahmojen esittämiä lauluja, ja tyylitkin vaihtelevat lastenlauluista enkaan. Kaikista hauskimmaksi totesin Morikawa Toshiyukin esittämän seiskaendingin Kimama ni Panda Maman, joka pyörii tämän hetkisten jaksojen lopputunnarina. Fangirl much? ^^;

Shirokuma Cafe toimii yksittäisinä pyrähdyksinä päivää piristämään. Se on tarpeeksi juonetonta, hullunkurista, pirteää ja kevyttä katseltavaa, jonka avulla voi unohtaa oman stressinsä ja vain nauttia aivojen nollaamisesta. Laadukas animointi ja värikkäät taustat piristävät taatusti kaikkia synkkään kaamokseen kyllästyneitä. Jos ei sarja muuten kiinnosta, bongaa Myanimelistista lempiseiyuusi, laita jakso päälle ja nauti. Mahalo!

~Ree