Manga: Demoninen ystäväkirja aka miksi Natsume on paras

Vaikka sivupalkissa minua onkin kuvailtu kylmän analyyttiseksi, aloitan blogiurani heti pörröisemmissä ja subjektiivisemmissa fiiliksissä. Midorikawa Yukin Natsume Yuujincho on varmasti monelle lukijallekin tuttu teos animesovituksensa ansiosta, jota on tullut jo kiitettävät neljä kautta lyhyen ajan sisään. Itse tutustuin teokseen juuri animen kautta ja siirryin nauttimaan mangasta Natsume Yuujincho Shin loputtua viime maaliskuussa.

 Vaikka tahtoa löytyisi kirjoittaa Natsumesta 15 sivun mittainen essee, päätin keskittyä tässä kirjoituksessa ainoastaan mangaversioon.

Natsume!

Natsume Yuujincho on tarina orvosta Natsume Takashista, jota on pompoteltu sukulaiselta toiselle koko elämänsä ajan. Sopeutumista uusiin paikkoihin ei ole edistänyt Natsumen kyky nähdä yokaita ja muita henkiolentoja. Natsume päätyy lopulta asumaan Fujiwaran pariskunnan luokse ja löytää kuolleen isoäitinsä Reikon tavaroista salaperäisen Ystäväkirjan, joka sisältää yokaiden nimiä. Reikolla oli samanlaisia henkisiä voimia kuin Natsumella, ja tylsyyksissään tappeli jokaisen kohtaamansa yokain kanssa; hävittyään yokain piti kirjoittaa nimensä ystäväkirjaan, jolloin siitä tuli Reikon alainen.

Natsumea ei kuitenkaan yokailauman hallitseminen kiinnosta, vaan hän päättää palauttaa nimet takaisin omistajilleen.  Tehtyään sopimuksen yokai Madaran (tai tuttavallisemmin Nyanko-sensein) kanssa Natsume alkaa palautella nimiä kohtaamilleen yokaille. Valitettavasti muut tahot ovat myös hyvin kiinnostuneita ystäväkirjasta ja Natsumesta itsestään…

Natsumen normimaanantai

Alun perin sarja oli tarkoitettu yksittäisiksi tarinoiksi, jolloin lukija voisi aloittaa mangan mistä kohtaa tahansa ja pysyä silti tapahtumissa perässä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joka luvun alussa kerrottiin pääjuoni ja esiteltiin keskeiset hahmot kuten Fujiwarat ja Nyanko-sensei. Lopulta osan viisi paikkeilla tästä konseptista luovuttiin ja manga alkoi kulkea enemmän kerronnallisesti niin, että seuraavissa luvuissa voitiin referoida edellisiin tapahtumiin. Muutos oli hyvä, koska hahmojen ja juonen kertaaminen oli pidemmän päälle rasittavaa varsinkin sellaiselle lukijalle, joka oli ollut mukana ensimmäisestä kirjasta lähtien.

Tarinaa voisi kuvailla slice of lifeksi mysteerielementeillä; vaikka monster of the day – kaava on läsnä paria pidempää arkkia lukuunottamatta, tuntuu kerronta silti luonnolliselta. Natsume ei ole tehnyt nimien palauttamisesta elämäntehtäväänsä (”Haluun olla maailman paras ystäväkirjaton ihminen!”), vaan elää normaalia elämäänsä seikkailuiden rinnalla. Midorikawan suurin heikkous tuntuu olevan kuitenkin taustat. Vaikka näemmekin tarinan ja piirustustaitojen kehittyessä mitä erilaisimpia taloja, maisemia ja luolia, tapahtuvat silti hyvin monet kohtaukset ns. tyhjiössä. Koska Midorikawan piirustusjälki on kevyttä ja luonnosmaista, kevyt tausta tuo oman osansa tunnelman luomiseen. Myönnettäköön kuitenkin, että äkillinen maiseman häviäminen näyttää usein koomiselta. Värimaailmaltaan manga on hyvin mustavalkoinen ja rastereita käytetään tuomaan pehmentävää efektiä, joten kirja ei näytä samalta kuten esimerkiksi Clampin Clover.

Mustavalko-kontrasti tunnelman luomiseksi ja Midorikawalle tyypillinen rauhoittava tyhjiö (ja Natsume ;;__;;)

Sarjan kantavana voimana toimivat hahmot, ja hahmosuunnittelu tuntuukin olevan Midorikawan vahvimpia puolia. Asia, joka erottaa Natsumen muista ’slice of life-trilleri-mystinen henkimaailma’ – mangoista, on kuitenkin  Natsume itse. Hän on päähenkilönä aivan loistavan onnistunut: pidettävä, samastuttava eikä tippaakaan rasittava. Hän ei myöskään ole täydellinen, vaan epäsosiaalinen ja syrjään vetäytyvä. Sarjan nautittavinta antia on seurata Natsumen kasvua ihmisenä niin sosiaalisesti kuin henkisestikin. Sarjan alussa Natsume on sisäänpäin kääntynyt ja yrittää vältellä ihmisiä, jottei altistaisi heitä vaaralle. Vähitellen tutustuttuaan henkiä aistivaan Tanumaan ja outoja kuvioita piirtelevään Takiin Natsume uskaltaa alkaa luottaa myös muihin ihmisiin, vaikka pitääkin edelleen kykynsä nähdä yokaita salassa kasvattiperheeltään ja välttelee mahdollisimman pitkään sotkemasta ystäviään ongelmiinsa. 

Huolimatta hiljaisesta ulkokuorestaan Natsume on sanavalmis (oikeastaan vain yokaiden keskuudessa, ihmisille hän puhuu vähän), vahvatahtoinen, ystävällinen ja valmis auttamaan niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Hänen hahmokehityksensä on realistista ja tasaista koko sarjan ajan, muttei missään vaiheessa puuskittaista. Koska Natsumella on suuret henkiset voimat, hän pystyy helposti panemaan vastaan myös voimakkaimmille demoneille. Midorikawa on kertonut, että hän tuntee läheisyyttä Natsumen hahmoon koska Natsume on yhtä huono tuomaan omia mielipiteitään esille kuin hänkin. Veikkaisin että juuri tämän takia Natsume tuntuu niin uskottavalta hahmolta.

White asparagus Natsume! 

Laaja sivuhahmojoukko (varsinkin useamman kerran tavattavat henkilöt) ja erilaiset yokait ovat mielenkiintoisia ja mielikuvituksellisesti tehty. Joidenkin arvostelijoiden mielestä ihmiset näyttävät liikaa toisiltaan ja hahmojen tunnistaminen on vaikeaa; itselleni tämä ei ole missään vaiheessa ollut ongelma, sillä oikeasti tärkeät henkilöt on mielestäni helppo erottaa massasta. Myönnettäköön, että suurin osa muista taustahahmoista näyttää suurin piirtein täysin samalta, enkä varmasti koskaan opi erottamaan Natsumen kahta randomia koulukaveria toisistaan.

Taki, Natsume ja Tanuma. 

Tärkeimmiksi sivuhahmoiksi voisi nostaa paikallisen papin pojan Tanuman, isoisältään yokai-innostuksen perineen Takin, keraamisen kissan Nyanko-sensein, sekä manaajat Natorin ja Matoban. Tanuma ja Taki käyvät Natsumen kanssa samaa koulua, ja ystävystyvät Natsumen kanssa erilaisten tapahtumien myötä. He ovat ainoat ns. tavalliset ihmiset, jotka tietävät Natsumen kyvyistä. Natsume kuitenkin yrittää olla sotkematta heitä syvemmälle yokaiden maailmaan, eikä avaudu ongelmistaan kuin melkeinpä pakon alla. Tanuma onkin huomauttanut, että Natsume hymyilee usein mutta hymy ei ole aito. Kolmikon ja varsinkin Natsumen ja Tanuman välien lämpenemistä on ilo seurailla nostalgiankyynel silmäkulmassa. Jotkin kohtaukset ovat vain liian söpöjä!

>////<

Nyanko-sensei

Nyanko-sensei eli Madara on yokai, jonka Natsume vahingossa vapautti pienestä pyhätöstä. He ovat tehneet sopimuksen, että Natsumen kuoltua Nyanko-sensei saisi ystäväkirjan mutta sitä ennen hän toimii Natsumen henkivartijana ja opettajana. Madara syyttää Natsumea usein liian hyväsydämiseksi ja varoittaa useaan otteeseen Natsumea olemasta liian läheisissä väleissä yokaiden kanssa. Heidän suhteensa syvenee tarinan edetessä, ja myöhemmissä osissa näkyy selvästi näiden kahden välinen läheinen suhde ja tiimityö, huumoria unohtamatta.

I'm too sexy for my hat

Natori Shuichi on näyttelijä ja vanhan manaajasuvun jälkeläinen, joka pystyy myös näkemään yokaita. Natori vihaa yokaita ja on valmis käyttämään rankempiakin keinoja niiden tuhoamiseksi. Hän kiinnostuu Natsumen kyvyistä ja yrittää aluksi saada Natsumen ryhtymään manaajaksi. Sarjan edetessä heidän suhteensa muuttuu kuitenkin enemmän veljelliseksi, ja Natorikin alkaa ymmärtää maailmaa Natsumen näkökulmasta, vaikkei koskaan yokaista tunnu pitävänkään.

Kiitos Midorikawa että piirustustyylisi kehittyy! Oikealla Matoba nyt, vasemmalla alkuaikojen astetta derpimpi Matoba. 

Matoban nostan vielä hahmoista esille, koska hän on sarjan antagonisti ja vaikuttaa huimasti Natsumen kehitykseen. Matoba Seiji on Matoba-klaanin johtaja ja kylmäverinen manaaja, joka etsii aina vahvempia ja vahvempia demoneita käytettäväkseen keinoja kaihtamatta. Matoban tuloa sarjaan kritisoitiin joiltain tahoilta, koska sen myötä sarja sai shonenimman vaikutelman ja Natsumesta tuli pelkkä pelastettava, avuton vinkulelu. En allekirjoita väitettä, vaan hurraan Midorikawalle siitä että sarjaan saatiin kunnon pahis, sillä sitä Matoba on (tosin seksikäs pahis). Matoban äärimmäiset keinot järkyttävät usein Natsumea ja haastavat häntä ajattelemaan omaa suhtautumistaan yokaihin ja ihmisiin.

Natsumea on ilmestynyt tällä hetkellä14 osaa japaniksi ja englanniksi 13 osaa, joten länsimaissa ei käännösten suhteen olla kovinkaan jäljessä Japanista. Koska keräsin nuorempana aktiivisesti mangaa, olen nykyään alkanut nirsoilla sen suhteen mitä sarjoja hyllyyni haalin. Natsume (ja itse asiassa myös House of Five Leaves) innostivat minut taas keräämään kirjoja sen sijaan että lukisin sieluttomia scanlationeita netistä. Englannin kielisen laitoksen kannet ovat ihanan pehmeät ja kirjasta on tehty sarjan tunnelmaan sopiva erilaisia fontteja käyttäen ja säilyttäen paikoittaiset tummat/rasteroidut puhekuplien värit. Käännös vaikuttaa sujuvalta ja Midorikawan loppuun sijoitettuja pohdintoja joka luvusta on hauska lukea. Kuitenkin minua häiritsee edelleen jenkkien tapa boldata lauseista tärkeitä sanoja.  

Bileet! \o/

Natsume Yuujincho on yllättävän syvällinen sarja, johon on helppo tempautua mukaan. Rakastettavat hahmot, paikoittain yllättävän raa’atkin juonenkäänteet ja ihana tunnelma saavat monet ihastumaan sarjaan ja palaamaan sen pariin vielä monen monta kertaa. Yleensä pelkään tarttua mangaan, jonka animeversion olen jo ehtinyt katsoa; sovitukset kun tuppaavat seuraamaan alkuperäisteosta orjallisesti ja mangan lukeminen animen jälkeen voi tuntua puuduttavalta kun samat asiat on jo kertaalleen nähnyt. Näin minulle kävi Gintaman kanssa (versioiden vertailua voisi harrastaa jokin kaunis päivä, mutta kerrottakoon taistelun päättyneen animen droppaamiseen), mutta onneksi Natsume osoitti kaikki ennakkokäsitykseni vääriksi. 

~Ree, joka menee nurkkaan ihkuttamaan Natsumea